Miestenpiirissä perehdyttiin Toivikkeen sotavankileirin historiaan
Museo on saanut kokoelmiinsa kuvia sotavankileiriltä, joita on ottanut muun muassa leirin päällikkö Oskar Kristiansen. Kuvassa sotavankeja polttoturpeen nostotöissä. Kuvan pikkupojat ovat Kristiansenin lapset Finn ja Dan.
Museonjohtaja Tommi Kuutsan aiheena oli Toivikkeen vankileiri.
Karkkilan seurakunnan Miestenpiirin vuosikymmen käynnistyi paikallishistorian merkeissä. Aiheena oli Toivikkeen sotavankileirin ja Muslammella sijainneen alaleirin vaiheet vuosina 1941–44, joista kertoi museonjohtaja Tommi Kuutsa.
Jatkosodan aikana Suomen armeija otti yli 64 000 sotavankia, joista 55 000 jäi vangiksi ensimmäisenä sotavuotena. Toivikkeella sotavankeja oli kaikkiaan noin sata.
– Toivikkeelle 4.7.1941 perustettu Sotavankileiri numero 7 toimi perustamisvaiheessaan hetken läntisen Uudenmaan pääleirinä, mutta pääleiri siirrettiin jo elokuussa Mustiolle ja sieltä tammikuussa 1943 edelleen Hankoon. Karkkilan alaleiri toimi työmaaleirinä syksyyn 1944 asti.
Toivikkeelle leiri päätettiin perustaa Högforsin tehtaan tarpeiden johdosta. Tehtaalle oli perustettu uusi lämpökeskus ja sitä varten piti nostaa turvetta Toivikkeen suolta. Turve lapioitiin elevaattoriin, joka nosti sen myllyyn. Mylly puristi turpeen nelikulmaisiksi pötkylöiksi, jotka kuivatettiin suoalueen ladoissa ja kuljetettiin käsin työnnettävillä vaunuilla rillirataa pitkin pois suolta ja lastattiin kuorma-autoon. Vankeja toimi apuna myös maa- ja metsätaloustöissä maatiloilla sekä Muslammen alaleirillä.
– Sotavankityösopimuksen mukaan työnantaja maksoi yhdestä sotavangista 60 markkaa työpäivää kohti. Työpäivän pituus oli maataloudessa kymmenen ja muissa töissä kahdeksan tuntia. Vangeilla oli yksi lepopäivä viikossa.
Sotavankien kohtelu Toivikkeella verrattain hyvää
Reino Pajuoja muisteli Toivikkeen suolle pudonnutta lentokonetta.
Vaikka suomalaisten sotavankileirien oloista kerrottiin sota-aikana hyvää, eikä osa vangeista olisi halunnut palata takaisin Neuvostoliittoon, oli vankien kohtelu Suomessa Kuutsan mukaan kuitenkin kaiken kaikkiaan varsin karua.
– Leirien oloja kehuneissa tarinoissa on paljon propagandaa. Suomen vankileireillä kuoli suhteessa neljänneksi eniten vankeja, enemmän heitä menehtyi vain Saksan, Neuvostoliiton ja Japanin leireillä.
Hallitus oli määritellyt vangeille annettavan ravinnon vähimmäismäärän. Se toteutui vaihtelevasti. Maataloissa työskentelevillä vangeilla oli mahdollisuus saada lisää ruokaa leirimuonan jatkeeksi.
Toivikkeen leirillä suhtautuminen vankeihin oli verrattain hyvää. Siellä kuoli ainoastaan kolme vankia, yksi keuhkotautiin, toinen verensyöksyyn ja kolmas vatsatautiin.
– Työleireillä olivat olot usein hieman paremmat, sillä vankien piti olla hyväkuntoisia pystyäkseen tekemään töitä. Leirin johtaja, tanskalaissyntyinen Oskar Kristiansen pyrkikin haalimaan Toivikkeelle mahdollisimman hyväkuntoisia vankeja.
– Myöhemmin Ruotsiin muuttanut Kristiansen asui leirillä perheineen ja lapset Dan ja Finn kulkivat päivittäin vankien kanssa. Pari vuotta sitten ensimmäisen kerran yli 70 vuoden jälkeen Karkkilassa käynyt Dan kertoi, että vanki saattoi hänet päivittäin kouluun ja pojat muistivat myös päässeensä poimimaan marjoja vankien kanssa ilman valvontaa, kunhan eivät menneet metsään huutoetäisyyden ulkopuolelle. Kristiansenin talo toimi parin vuosikymmenen ajan Toivikkeen ensimmäisenä hiihtomajana.
Vangit ja leirit ovat pysyneet muistoissa
Eino Laine lahjoitti vastikään museolle sotavangin tekemän tuohikontin.
Vankileirin toiminnan loppumisen jälkeen Toivikkeelta kaivettiin turvetta sodan jälkeenkin. Vaikka leirit suljettiin jo vuosikymmeniä sitten, on monilla karkkilalaisilla muistoja vangeista. Vankileirien vaiheita itsekin kartoittanut Reino Pajuoja muistaa Toivikkeen suolle pudonneen lentokoneen, jonka kolmihenkisestä miehistöstä vain yksi kuoli.
– Haudan paikka unohtui pitkäksi aikaa, kunnes etsimme sen Kyösti Suonojan kanssa metallinpaljastimien avulla hiihtomajan lähistöltä. Kyösti on kirjoittanut siitä kirjassaankin.
Kolmella eri rintamalla palvellut karkkilalaisveteraani Kauko Laine oli ottamassa kiinni yhtä sotavankia.
– Meitä oli ohjeistettu ampumaan heti. Sitä en kuitenkaan halunnut tehdä, ei myöskään vanki, kun tuijotimme toisiamme pitkään. Tapasin saman miehen pari kertaa myöhemminkin, kun hän oli kertomassa Suomessa vankileirien oloista. On tärkeää muistaa, että sodassakin toisella puolella on vain ihmisiä.
Merkkejä vankileireistä löytyy vieläkin. Toivikkeella leirille sähköä tuottaneen muuntajan jäänteet ja pätkä avojohtoja ovat edelleen nähtävillä, samoin turpeen kuljetusradan pohja. Myös esineitä, kuten vankien tekemiä puhdetöitä on säästynyt. Kauko Laineen veli Eino Laine lahjoitti museolle vanhan tuohikontin.
– Se on jonkun leirillä olleen vangin tekemä ja säilyi Somerolla sukulaisten luona. Kävimme sen sieltä hakemassa ja päätimme lahjoittaa museolle, kertoi itsekin tuohitöitä tekevä Laine.
Kolmella rintamalla palvellut karkkilalaisveteraani Kauko Laine muisteli vaiheitaan sodassa.
Pekka Sahari muistaa, että sotavankeja oli töissä myös Pilpalan seudulla, muun muassa sahalla.
– Vangit tekivät siellä taidokkaita, oljilla koristeltuja korurasioita ja myivät niitä. Ne olivatkin erittäin kysyttyjä. Seudulla työskenteli myös yksi siviilissä tanssinopettajana toiminut upseerivanki, joka vakuutti paikalliset tanssitaidoillaan.
Vankileirit ovat osa paikallishistoriaa ja vaikka niistä tiedetäänkin jo paljon, museonjohtaja Tommi Kuutsa totesi, että muistoja tallennetaan mielellään vielä lisää.
