Veijo Enström muistelee Karkkilan jalkapallon vaiheita

Matti Suomi

Karkkilan jalkapallolla ovat olosuhteet paremmat kuin koskaan. Näin toteaa tänä vuonna 80 vuoden ikään ehtivä Veijo Enström. Veijo vaikutti Karkkilan jalkapallossa 1950–70-luvuilla Karkkilan Sisussa ja Karkkilan Urheilijoissa.
– 1950-luvulla pelipaikkana oli Karkkilan Tori. Sen kivikova hiekkakenttä ei jalkapallon hienouksia juuri palvellut, jos niitä osattiinkaan, naurahtaa Veijo.
Veijo on saanut seurata läheltä urheilupaikkojen kehitystä, sillä hän työskenteli Karkkilan kaupungilla 42 vuotta. Kesät hän toimi mittamiehenä ja talvet luistinratojen hoitajana, kunnes siirtyi vesilaitoksen palvelukseen.
– Ensimmäiset otteluni pelasin Sisun miesten ykkös- ja kakkosjoukkueissa Hangon AIK:ta vastaan. Ne olivat ystävyysotteluita TUL:n joukkueiden kesken, koska varsinainen yhteinen sarjatoiminta käynnistyi kunnolla vasta 1960-luvulla. Käpylään eli tehtaan kentälle ei meillä ollut juurikaan asiaa. Juhannuksen jälkeen saatiin harjoitella ja pelata siellä pari kuukautta. Kenttämestari Saarinen piti kovaa jöötä kentällä. Lähtöpassit tuli, jos yritimme mennä sinne omin päin harjoittelemaan, Veijo muistelee.

Sisun toiminta lopahti – Pallokerho perustettiin

– Karkkilan Pallokerho perustettiin muistaakseni 1958 jalkapallon erikoiseuraksi. Pallokerhon toiminta oli alussa varsin vilkasta. Se pyöritti miesten ja muutamia nuorten joukkueita sekä omaa nappulaliigaa, jossa kaupunginosajoukkueet ottivat mittaa toisistaan. Perustamiskokouksessa päätettiin myös siitä, mihin keskusjärjestöön liitytään. Päätökseksi tuli Palloliitto. Työväen Urheiluliittoakin ehdotettiin, mutta ehdottaja kuuleman mukaan poistettiin kokouksesta.
Pallokerhon toiminnan alkuhetket saivat lentävän lähdön, kun nuoret miehet alkoivat Matti Lingmanin johdolla pyörittää tansseja ympäri maakuntaa. Lingman oli monen silloisen tähtiartistin manageri. Pallokerhon tanssit tuottivat paljon rahaa, joilla muun muassa hommattiin oma pikkubussi. Tehdas ja ennen kaikkea Högforsin konepajakoulu tukivat Pallokerhoa tarjoamalla koulu- ja työpaikkoja.
Veijo Enström oli 60-luvun taitteen armeijassa ja sen jälkeen pari vuotta töissä toisaalla. Palattuaan Karkkilaan 1962 Sisun Toivo Nord otti yhteyttä, ja he päättivät elvyttää Sisun jalkapalloilun. Sisu aloittikin 1963 jalkapallon aikuisten ja nuorten toiminnan. Lähtökohdat eivät olleet kovin auvoiset, mutta tuttu kaksikko sai porukkaa hyvin mukaan. Palloliiton ja TUL:n yhteiset sarjat takasivat sen, että kaikille riitti otteluita, jotka käytiin silloin jo Käpylässä tai Harjun kentällä.
Vuosina 1967–68 Karkkilassa nähtiin myös yleisöön meneviä paikalliskamppailuja, kun Sisu ja Pallokerho iskivät yhteen. Ottelut olivat kiihkeitä, mutta reiluja mittelöitä. Molemmat jouk­kueet olivat IV divisioonan keskikastia.

Uusi pallokenttä ja Karkkilan Urheilijat toivat jalkapalloon nostetta

Vuosi 1968 toi mukanaan uudet tuulet, kun Karkkilan Työväen Urheilijat (KTU) ja Karkkilan Sisu yhdistyivät Karkkilan Urheilijoiksi (KaU). Jalkapallo oli jäänyt kovan koripallobuumin jalkoihin. KTU oli noussut maan pääsarjaan ja seuran A-nuoret juhlivat SM-kultaa. Uusi seura sai kuitenkin puhtia seurafuusiosta. Pallokerholaisia alkoi kiinnostaa entistä näkyvämpi seurabrändi ja heitä liittyi KaU:n riveihin. Lisäksi Lapin poika ja monitoimimies Veikko Torikka tuli jalkapallon pariin Toivo Nordin ja Veijo Enströmin rinnalle.
Karkkilan Urheilijoiden ensimmäinen vuosi jalkapallon IV divisioonassa oli päättyä sarjanousuun. Samalla Pallokerhon piti luopua sarjapaikasta, kun pelaajat olivat siirtyneet naapuriseuraan. Viimeinen kierros ratkaisisi sarjanousun. KaU voitti Hyvinkään Apollon 1–0 ja oli nousussa kiinni, kun lisäksi Lohjan Pallo johti Salon Palloilijoita puoliajalla 4–0. Mutta salolaiset nousivat ihmeen kaupalla voittoon 5–4. Salon joukkueessa pelasi myös muuan Sauli Niinistö. Ilkeät huhut väittivät kyseessä olleen sopupelin, jossa lohjalaiset olisivat saaneet kultakellon. Karkkilan Urheilijat ei hyväksynyt Salon palloilijoiden ”sopuvoittoa”, vaan pyysi Apolloa tekemään protestin itseään vastaan, koska KaU:ssa pelasi Pallokerhosta tulleita edustuskelvottomia pelaajia. Niin Hyvinkään Apollo tekikin ja matkasi sen turvin III divariin Salon sijasta.

Rahaa bingoa pyörittämällä

Monen suomalaisseuran yksi merkittävimmistä tulolähteistä oli tuolloin bingo. Sitä olivat myös Toivo ja Veijo alkaneet pyörittää jo Sisun aikana lähinnä Kansantalolla, työväentalolla ja Pohjanpirtillä. Torikan, joka oli Osuusliike Tuen myymäläpäällikkö, tultua kuvioihin mukaan, valjastettiin myös Tuen ravintola Ala-Ruukki bingoon. Ala-Ruukissa peli sai vallan mainion suosion, kun yhtenä palkintona oli grogi. Asiakkaat hamstrasivat useita lappuja, jotta voitonmahdollisuudet olisivat lisääntyneet. Tämä tulonlähde kuitenkin vähän ehtyi, kun seuran taloudenhoitaja Armas Virtanen kertoi pelin pyörittäjille, että nyt ollaan laittomuuksien tiellä. Bingo kyllä jatkui ja loppujen lopuksi siitä selvittiin säikähdyksellä.
– Olihan tuokin aikamoinen kokemus, jota ollaan usein lämmöllä muisteltu, Veijo Enström kertoo.

Miksi pallokentästä tuli Miljoonamonttu

Karkkilan jalkapallo otti aimo harppauksen eteenpäin, kun 1960-luvun lopulla päätettiin rakentaa Helsingintien pallokenttä nykyiselle paikalleen. Lähtökohdat olivat erikoiset. Alussa oli vain syvä, iso risukkoinen savimonttu. Pelastukseksi tuli Kekkosen ja valtioneuvoston päätös, että kuntien pitää työllistää kaikki pitkäaikaistyöttömät. Kaupungininsinööri Sakari Korvanen ei jäänyt toimettomaksi, vaan Karkkilan lähes 30 pitkäaikaistyötöntä valjastettiin kunnon risusavottaan.
– Silloin oli aika kylmä talvi, mutta kun sakkia oli paljon, he raivasivat aluetta hiljalleen ja varmasti. Risut poltettiin paikan päällä ja välillä lämmiteltiin työmaaparakeissa. Kaupunkilaiset ihmettelivät savottaa ja nimittivät paikan Miljoonamontuksi. Lopulta näkyvää alkoi tulla, ja hyvää työtähän pitkäaikaistyöttömät tekivät. Ja porukan palkat tulivat valtion pussista, Veijo muistelee.
On väitetty, että Miljoonamonttu tehtiin kaatopaikan päälle. Se ei pidä paikkaansa vaan kaatopaikka sijaitsi kauempana Polarin suunnassa. Kentän pohja oli hetteinen ja kova pohja löytyi vasta 27 metrin syvyydestä. Tämän Veijo hyvin entisenä mittamiehenä muistaa. Siksi pohjalle oli saatava paljon hiekkapitoista rompoolia, jota tuli kuin itsestään Ahmoon vedenottamolta, jonne rakennettiin pumppaamoa. Miljoonamonttu oli Karkkilalle siis lähes ilmainen.
– Muistaakseni vasta 1970 piti saada rahaa kentän salaojiin, pintamaihin ja multiin, mutta monttu oli nimensä jo saanut, kertoo Veijo.

Menestys vaatii paljon työtä

Veijo ei muista, kuinka ajautui jalkapallon ystäväksi.
– Meitä oli monta innokasta veljestä. Voitto, Olli, Heikki ja Hannu pelasivat Sisussa, Heikki ja Hannu myös Karkkilan Urheilijoissa. Veijo seuraa edelleen otteluita ja veikkaa säännöllisesti.
– Olisi tietysti hienoa, jos omalla paikkakunnallakin pääsisi katsomaan mielenkiintoisia pelejä nyt, kun olosuhteet ovat paremmat kuin koskaan.
Käymme vuoropuhelua vilkkaasti myös paljon puhutusta Miljoonamontusta ja ihmettelemme mikäköhän sen kohtalo on – katsotaan.
Karkkilan jalkapallon tähtihetket osuivat ehkä 1970-luvulle, jolloin joukkue ylsi parikin kertaa visiitille III divisioonaan. Joukkueissa oli paljon mielenkiintoisia nimiä ja hyviä urheilijoita, mutta he ovat oman jutun aihe.

Kiitos Veijo ja Aira mukavasta juttutuokiosta.